• Tero Hosike

Vasikkapulaan on ratkaisu, kiinnostaako ketään?

Nautojen määrän vähenemisestä johtuvaan vasikkapulaan havahduttiin Suomessa reilut kolmisen vuotta sitten. Myös Pihvikarjaliitossa oli seurattu huolestuneina Ruotsin varottavaa esimerkkiä naudanlihan omavaraisuuden laskusta ja vasikkapulasta, ja siksi loppukesällä 2017 laadittuun Pihvikarjastrategiaan kirjattiin ykköstavoitteeksi emolehmätuotantoon perustuvan karjankasvatuksen osuuden lisääminen kotimaisessa naudanlihantuotannossa. Lihataloissa vasikkapulan riski oli myös huomattu, ja sekä Atria että HKScan julkaisivat vuonna 2018 investointiohjelmansa emolehmien määrän kasvattamiseksi.


Lypsylehmien määrä lähti ennusteitakin rajumpaan pudotukseen, ja tänä päivänä vasikkapula on totista totta. Se aiheuttaa naudanlihantuotannolle pullonkaulan, kun maitorotuisia eläimiä ei riitä kasvattamoihin. Monet loppukasvattamot toimivat vajaalla kapasiteetilla, mutta lähes täysimääräisin kiintein kustannuksin. Lisäpainetta tuo se, että merkittävä määrä kasvattamoista on tiloiltaan vanhentuneita, ja vaikka investointi- ja laajennushalukkuutta olisi, vasikoiden epävarman saatavuuden vuoksi investoinnit ovat jäissä.


Lääkkeeksi vasikkapulaan on ehdotettu muun muassa sonnien kansallisen tuen yläikärajan nostoa 20 kuukaudesta 22:een. Tämä ei ole oikea tie vasikkapulan torjumiseen, sillä viimeiset kaksi kuukautta sonnin ruokinnassa todellisuudessa söisivät kannattavuuden. Lihakarjankasvattajien jalostustavoitteilta ikärajan nosto veisi maton jalkojen alta, puhumattakaan ruhojen teuraslaadusta: liian kookkaat ruhot ovat arvo-osiltaan vaikeita saada kaupaksi. Kasvatusajan pidentäminen ei myöskään edistä pyrkimystä hiilineutraaliin tuotantoon.


Toimiva keino vasikkapulaan olisi se, mitä Pihvikarjaliitto ehdotti jo vuonna 2017: satsaaminen emolehmätuotantoon. Käytännössä se tarkoittaa tukien oikeudenmukaista jakamista, toisin sanoen nautaeläintukien tason säilyttämistä nykyisellään, vaikka eläinyksikkötasot eli eläinten määrät kasvaisivat.


Nautatukea on Suomessa pidetty kuin kiveen hakattuna: se nyt vaan on päätetty näin, sitä ei voi muuttaa. Huolimatta siitä, että tuotantosidonnainen EU-tuki tähtää tuotannon rajoittamiseen, jäsenvaltiot määrittävät tuen enimmäismäärät eri tukitoimenpiteiden osalta. Tukineuvotteluissa voidaan varainsiirtosäädösten mukaisesti tehdä muutoksia enimmäismääriin vuosittain. Kokonaisuutena lihan tuotantomäärä ei lisäänny, jos emolehmätuotantoon satsataan, kun lypsylehmien määrä vähenee. Järjestelmä on rikki, jos se ei mahdollista naudanlihantuotannon ylläpitämistä, mikä puolestaan ei onnistu ilman vasikoita.


Suomessa ei ole ollut käytäntönä tehdä varainsiirtoja eri tukimuotojen välillä. Tänä vuonna kuitenkin poikkeuksellisesti siirrettiin valkuais- ja öljykasvien EU-palkkioon varoja emolehmien ja sonnien EU:n kokonaan rahoittamasta tuesta. EU-tuen alenema emolehmille ja sonneille päätettiin korvata lisäämällä pohjoisen tuen määrää. Nerokas ja sinänsä kannatettava varainsiirto on erinomainen esimerkki siitä, että oikeudenmukaista nautatukea on mahdollista jakaa, jos siihen on halukkuutta – käytetään vain hiukan mielikuvitusta, mistä rahaa voisi siirtää. Mikä muu voisi nautataloudessa olla tärkeämpää kuin turvata jatkuvuus tuottamalla vasikoita?